Antalyan auringossa

Hallikausi oli ja meni ja piakkoin olikin taas aika lähteä lämpimään suunnistamaan. Parina aiempana talvena leiri on pidetty Espanja-Portugali –akselilla, mutta tällä kertaa kohdemaana oli Turkki. Koskaan aikaisemmin en ole Antalyan seudulla suunnistanut, joten maastot tarjoavat varmasti jotain uutta koettavaa ja maastopankki senkun karttuu.

Ensimmäinen viikko leiriä on nyt takana ja ainakin olosuhteet ovat ihan vimpan päälle. All inclusive –tarjoilu ei jätä nälkäiseksi ja aurinko on antanut mukavasti väriä käsivarsiin. Treenit ovat sujuneet mukavasti parin päivän takaista yötreeniä lukuun ottamatta. Amatööriyösuunnistajana otin vaihtoehdon a) pakene vaihtoehdon b) juokse rata loppuun äläkä välitä koirista sijaan, joten treeni jäi keskeneräiseksi. Ruumiita maastosta ei onneksi löytynyt, vaikka huhun mukaan sellaiseen olisi siellä saattanut törmätä. 

Välillä radalla

Välietappina juoksimme kaksi WRE-kilpailua eilen ja tänään. Viimeisestä suunnistusstartista alkaa olla kulunut jo vajaa puoli vuotta, joten hieman olivat hanskat hukassa eilisessä keskimatkan kilpailussa. Pitkällä matkalla meno maistui jo paremmalta ja kroppakin tuntui sopeutuneen hyvin 19 asteen helteeseen.

Seuraavaksi muutama päivä kevyempää harjoittelua, joiden jälkeen toisenkin leiriviikon jaksaa treenata tehokkaasti!

-Anna

Se tunne kun

Tien toisella puolella käy kuhina. Valmistelussa on Salpausselän maailmancup viikonloppu. Kisat toimivat myös esimakuna ensi vuoden MM-hiihtoja varten. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua!

Taannoin Suomessa kisattiin myös jääkiekon nuorten MM-kisat. Nämä kisat ne vasta tunnelman nostattivatkin kattoon! Nuorten leijonien pelejä seurasi ja jännitti suuri yleisöjoukko, minä mukaan lukien. Maailmanmestaruuden ratkettua tunnelma levisi aina kansanjuhlaksi asti. Tuona iltana myös minulla oli hymy korvissa ja hieman vaikea saada unta.

Mutta mikä urheilukisojen seuraamisessa oikein viehättää ja luo tunnelmaa? Syitä on varmasti monia, mutta omalla kohdallani penkkiurheilun parasta antia on urheilijoiden onnistumisen ja sen luoman tunteen näkeminen ja kokeminen. Näin ollen voin innostua seuraamaan melkein lajia kuin lajia, vaikkapa nyt jääkiekkoa. Kyse ei ole siitä kuka voittaa tai kuka jää viimeiseksi, kyse on siitä kuinka joku onnistuu oikealla hetkellä suorituksessaan kaikilla sen vaatimilla osa-alueilla ja kuinka tämä onnistumisen tunne loistaa sillä hetkellä urheilijasta tai urheilijoista aitona ilona ja tyytyväisyytenä.

Kyllä, kilpaurheilussa onnistuminen on usein yhtä kuin voittaminen, ja onnistumisen tunne varmaan yhtä usein sama kuin ilo. Mutta ilo ei aina ole sama asia kuin onnistuminen, joten jälkimmäiseen täytyy liittyä myös muuta kuin vain iloitsemista. Nuorten MM-kiekkofinaalia seuratessani ajatukseni vahvistui, että osa onnistumisen tunnetta liittyy myös suoritukseen. Nuorten leijonien iloinen ja ennakkoluuloton pelaaminen kentällä välittyi katsomoon asti, ja voiton hetkellä tämä purkaantui vahvana onnistumisen tunteena. Mieleeni palasi tällöin myös omia onnistumisen hetkiä uran varrelta, suorituksia ja saavutuksia ja sitä tunnetta joita näihin liittyy. Iloitsin nuorten kiekkoilijoiden kanssa, sillä muistin miltä onnistuminen parhaimmillaan tuntuu.

Eräs mentorini sanoi kerran minulle: ”Elät tätä urheilua liian tunteella.” Ymmärrän mitä hän tarkoitti. Onnistumisen tunteen vastakohtana on toinen vahva tunne. Mustavalkoisesti ajateltuna on vain joko tai. Käy helposti niin, että vaaka on jatkuvasti kallellaan väärälle puolelle jos onnistumisen tunnetta ei tule tai se ei ole tarpeeksi vahva. Epäonnistumista voi jopa ruveta pelkäämään. Siksi on tärkeää oppia kokemaan myös näiden vahvojen ääripäiden välissä olevien tunteiden skaalaa. Opetella tuntemaan onnistumista ja onnistumisen tunteen saavuttamista myös harjoituksissa ja muussa elämässä, muuten kipinä jahdata sitä kilpailuista sammuu tai johtaa kaidalle polulle.

Parhaimmillaan tuo vahva onnistumisen tunne, se tunne kilpailusta, kun kehon fyysiset rajat tuntuvat kuin niitä ei olisikaan, ajatus ja toiminta kulkevat käsi kädessä, suorittaminen on rohkeaa mutta varmaa, ja tuloslistalla nimi löytyy korkealta, on yksi motivoivimpia ja palkitsevimpia tunteita. Se saa hymyn huulille vuosiakin myöhemmin, se antaa voimaa ja se saa aikaan lämpimän hyvän olon koko kehossa. Tästä tunteesta haaveilen, tämä tunne saa lähtemään lenkille, ja nähdessäni ja kokiessani muiden onnistumisia sivustakatsojana, minulle tulee hyvä olo, koska tiedän kuinka hieno tuo tunne parhaimmillaan on.

Onnistumisia, onnistumisen tunteita ja -tunnelmaa maailmancup viikonlopulta odottaen

Heini

Hallikausi

Mistä tietää, että hallikausi on epäonnistunut?

Tämäntalvinen hallikausi ei mennyt niin kuin piti, vaikka aikani vietinkin hallissa: sekä uimahallissa että urheiluhallissa, mutta juoksuliikkeitä kartan kanssa tai ilman ei nähty.

Joulun jälkeen, tarkalleen ottaen 27.12. iltapäivällä alkoi akilleen ympäristössä tuntuman jäykkyyttä. Takana oli pitkä reippaanlainen mäkiharjoitus ja ensimmäinen pakkaskeli pitkän plussakeleilyn jälkeen. Otollinen hetki siis jänteille alkaa kiristellä, jos syytä on. Nyt oli.

Laitoin juoksuharjoittelun jäihin jalkani kanssa. Ensimmäiset spekulaatiot ongelmapaikasta kohdistuivat akillesjänteeseen. Myöhemmin valkeni, että tulehdus onkin ukkovarpaan jänteessä.

Täytin vuosia. Periaatteessa menee hyvin (kaljun saa piiloon, rypyt peitettyä meikeillä ja tekarit vielä muistaa laittaa suuhun). Mutta jalka on kipeä, sille keskaria.

Vesijuoksin, sotkin crosstrainerilla, jumppasin, voimailin. Harjoitteluni ei ole ollut mitään anttolaismaista treenimäärällä ilottelua, mutta kuitenkin ihan kelvollista harjoittelua. Olen nimittäin hieman miettinyt, että hyvin useat vammat kuormittuvat myös korvaavia harjoitusmuotoja tehtäessä, joten telakka-ajan pitämiseksi mahdollisimman lyhyenä tuntuu järkevältä olla yrittämättä mitään uusia halliennätyksiä harjoitusmäärien suhteen.

Sellaisen viisi viikkoa se otti, että aloin jälleen juosta. Edelleen juoksen vain osan harjoituksista. Pohkeet menevät jöggiin jokaisesta juoksukerrasta, ja tämäkös ei jalkaterän jänteille tee hyvää. Mutta maltillinen olen ollut juoksuun palaamisen kanssa, suorastaan rauhallinen. Laskeskelin, että MM-kisoihin on vielä yli puoli vuotta. Siinä ehtii vielä vaikka mihin ja mitä.

Ensi maanantaina lähden kuukaudeksi maajoukkueen kanssa jo entuudesta tuttuun Barbateen. Tavoitteena olisi, että saisin juosta kivutta ja ilman jatkuvaa tunnustelua ja puntarointia, että montako minuuttia ja metriä uskallan juosta. Tällä hetkellä jokainen juoksuaskel kehittää, ja sekös on kiva.

Vastaus: epäonnistuneen hallikauden yksi tunnusmerkki voisi olla se, että kun (lopulta) menee halliin juoksemaan, niin pitää hetki miettiä mihin suuntaan lähtisi kiertämään.

-Sofia